Sokrateen syytös on varsin vakava: tutkimaton elämä ei ole elämisen arvoinen. Kuka meistä oikein elää tietoista ja tutkittua elämää? Jokainen varmaankin ajattelee tekevänsä niin, mutta käytännöllisesti katsoen kukaan ei kyllä tee sitä. Kuka päättää kuluttaa elämänsä tunnit, päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet sillä tavoin kuin kaikki tekevät? Kuka sellainen, jolla on mahdollisuus ajatella asiat etukäteen todella päättää tietoisesti pariutua, hankkia lapsia, ostaa talon, käydä töissä ja tuhlata kaikki elämänsä varat yrittääkseen täyttää käytettynä saadun, värityskirjamaisen elämän vaatimukset? Missä on ne ihmiset, jotka elävät tutkittua elämää? Arvokasta elämää? Missä on ne ihmiset, jotka ovat todella tehneeet valinnan eivätkä mitään sellaisia toissijaisia valintoja joissakin puitteissa, jota he eivät ole itse valinneet, vaan sellaisen päävalinnan, jolloin he itse ovat valinneet nimenomaan omat puitteensa? missä ovat ne ihmiset, jotka ovat valinneet oman elämänsä?
Kuka valitsee tietoisesti kahlita itsensä? Kuka valitsee avioliiton, lapset ja uran? Kuka valitsee velkaantuneen kuluttajan aseman ja päättää tuhlata elämäntyönsä hedelmät olakseen omaisuutensa ja suuryhtiöisen orja? Kuka valitsee käyttää kaiken vapaa-aikansa kaikenlaisten juoksevien asioiden hoitamiseen, arkipuuhien tekemiseen ja television katseluun? Kuka valitsee syödä myrkyllisiä ruoka-aineita ja elää myrkkyjen täyttämässä ympäristössä myrkyttyneiden ihmisten ympäröimänä? Kuka valitsee etukäteen ohjelmoidun elämän syntymästä kuolemaan? Kuka uneksii tälläisiä kurjia, katalia ja elämänvastaisia unia?
Voihan olla niin, että valitsisimme nimenomaan tälläisen elämän, jossa raadamme porkkanaa tavoitellen, jos todella valitsisimme, mutta me emme valitse. Juuri tätä merkitsee tiedostamattoman elämän eläminen, se että on nukuksissa unessa. Me sujahdamme elämiimme samalla tavoin kuin lapset sujahtavat niihin vaatteisiin, jotka äiti on heille ottanut aamua varten esille. Kukaan ei päätä mitään. Me emme elä elämäämme valintojemme vaan ennakkoasetusten mukaan. Me näytämme niitä rooleja, joihin olemme syntyneet. Me emme elä elämäämme vaan heitämme sen hukkaan. Heitämme elämämme menemään, koska emme tiedä mistään muusta, ja me emme tiedä mistään muusta siksi, että emme ole koskaan tullet kysyneeksi mitään. Me emme ole koskaan kyseenalaistaneet tai epäilleet mitään, nousseet omille jaloillemme tai vetäneet rajaviivaa ja sanoneet, että nyt alkaa riittää. Me emme ole koskaan kävelleet vanhempiemme eteen ja je henkisten opettajiemme tai minkä tahansa lapsuutemme muun merkittävän henkilön eteen ja esittäneet yhtä yksinkertaista, rehellistä ja suoraa kysymystä, sitä kysymystä, johon on vastattava, ennen kuin mitään muuta kysymystä voi edes kysyä:
"Mitä hittoa täällä on oikein tapahtumassa?"
Sillä tavalla heidät murhataan. Ei suinkaan tuliasein tai viidakkoveitsin vaan ajatuksen, rehellisyyden ja suoruuden voimin. Tällä tavoin katsotaan ja nähdään. Tällä tavoin se rajaviiva vedetään.
Tämä ei ole mikään pikkuinen väliajan kannustuspuhe, jonka tarkoitus on heivata meidät carpe diem intoon ja lähettää meidät taistelukentälle voitonmaku suussa ja elämänmyönteinen, vapauttava rakastava ja verenhimoinen loppuelämän-viimeinen päivä-kiihko suonissamme sykkien, kunnes herätyskello taas soi maanantaiaamuna palauttaen meidät takaisin vankilarutiineihin.
Hetkeen tarttuminen ei vaan riitä. Se on vähän kuin rohkaisisi vankilalaitoksen asukkia toteuttamaan elinikäisen unelmansa saada laulaa vankilakuorossa.
Jos minulla olisi poika tai tytär, joku josta todella välittäisin, rohkaisisin häntä sanomalla mieluummin carpe vitae, tartu elämääsi. Jos tietäisin, miten sanotaan latinaksi tartu nyt siihen vitun elämääsi, maustaisin kehoituksen tällä tavoin. Tatuoisin sen lasteni kämmenselkään, jotta he näkisivät sen koko ajan ja jotta he tuntisivat tervettä häpeää ja itseinhoa joka hetki, kun he törsäävät aikansa katselijan roolin pelaajan roolin asemasta.
Kuvaannollisesti (!) puhuen, meidän on siis ensimmäiseksi murhattava vanhempamme. Me tapamme Buddhan (tai jonkun muun hänen vastineensa) viimeisenä tiellämme totuuden oivaltamiseen, mutta ensin meidän on tapettava vanhempamme, jotta pääsisimme yhtään mihinkään. On koko joukko muitakin ihmisiä, jotka meidän on tapettava, ennen kuin saavutamme vapauden, mutta meidän on aloitettava omista vanhemmista. Ennen kuin olemme murhanneet vanhempamme (vertauskuvallisesti!), me emme synny.
Henkinen sodankäynti, JED McKENNA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti