Google+ Followers

sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Mikä on luomisen tarkoitus?

"Filosofi kysyi: "Mikä on luomisen tarkoitus?"
"Rakastaminen", opettaja sanoi.
Myöhemmin hän sanoi oppilailleen: "Rakkaus 
oli ennen luomista. Luomisen jälkeen rakastetaan.
Kun rakkaus on täyttynyt, luominen lakkaa ja rakkaus pysyy ikuisesti."



perjantai 27. kesäkuuta 2014

olenko minä hullu?

"Opettaja jatkoi kertomalla maahan palaavasta astronautista, joka oli avaruusmatkallaan kiertänyt maapallon viisisataa kertaa. Kun häneltä kysyttiin, miten hän voi, hän vastasi: "Olen lopen väsynyt! Ajatelkaa, kuin monta kertaa minun oli lausuttava uskontoni määräämät aamu-, päivä-, ja yörukoukset!"


"Utelias oppilas pyysi: "Antakaa meille merkki, josta tiedämme, milloin olemme valaistuneita:"
Opettaja sanoi: "Tässä on yksi merkki. Huomaatte kysyvänne: olenko minä hullu vai ovatko kaikki muut hulluja?"


"Mikä on opettajan tehtävä?" vakavailmeinen vieras kysyi.
"Opettaa ihmisiä nauramaan", opettaja sanoi vakavasti.

torstai 26. kesäkuuta 2014

oman päänsä luomus

"Opettaja väitti, että useimmat ihmiset eivät näe todellista maailmaa vaan vain oman päänsä luomuksen. 
Kun muuan oppinut halusi kiistää tämän, opettaja asetti lattialle kaksi tikkua T-kirjaimen muotoon ja kysyi: 
"Mitä näet tässä?"
"T-kirjaimen", oppinut sanoi.
"Aivan kuten arvelin", opettaja sanoi. "Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin T-kirjain. Se on päässäsi oleva symboli. Tässä on kaksi tikun muotoista katkennutta oksaa."



tiistai 24. kesäkuuta 2014

pilkkovat käsitteet

"Tiedemies esitti vastalauseensa, koska hänen mielestään opettaja teki vääryyttä tieteelle väittäessään ylenkatseellisesti, että käsitteet olivat käsitteettömän tietämisen vastakohta.
Opettaja näki vaivaa selittääkseen, että hän oli tieteen ystävä, mutta hän jatkoi: "Toivottavasti tunnette vaimonne tavalla, joka menee tieteellisen käsitystiedon tuolle puolen!"
Puhuessaan myöhemmin oppilaidensa kanssa hän esitti asian vielä voimakkaammin. Hän sanoi: "Käsitteet määrittelevät. Määrittely on tuhoamista. Käsitteet pilkkovat todellisuuden palasiksi. Se, mikä pilkotaan palasiksi, tapetaan."
"Ovatko käsitteet sitten täysin hyödyttömiä?"
" Eivät ole. Pilkkoessasi ruusun palasiksi saat arvokasta tietoa, mutta et mitenkään opi tuntemaan ruusua. Ryhtyessäsi oppineeksi hankit paljon tietoa, mutta et opi lainkaan tuntemaan todellisuutta."

Anthony De Mello- yhden minuutin filosofiaa




lauantai 14. kesäkuuta 2014

väsynyt miesmatka pururadalle

Kävelin tänä varhaisena lauantai aamuna väsyneenä hautausmaan poikki pururadalle hakemaan energiaa. Olen ollut koko viikon jossain ihmeen "lomakrapulassa", jossa yksinäisyys painaa ja pelot iskevät päälle. Tarkoituksettomuuden tunne sekä rahahuolet yrittävät nitistää minulta hengen, vaikka odotin kesää koko pitkän pimeän talven. Katson väsyneenä satoja hautakiviä ja ajattelen, että jokaisella noista on ollut samat ongelmat ja murheet kuin minullakin. Ehkä ongelmat saattavat näyttää eri ajassa erilaisilta, mutta niiden alkusyy on aina sama. Mietin vielä että jokaisen keho viskataan samaan multaan, olemme siis kehossakin yhtä. R.i.p me.
Väsymme omiin ajatuksiimme, oli se ulkoinen tilanne sitten mikä tahansa. Mietin kaikkea menneisyyttäni ja kaikkia niitä menetyksiä joita olen kokenut, eikä ne näytänyt sillä hetkellä yhtään herkullisilta tai rakentavilta. Olen ollut kuin trapetsitaiteilija joka kiikkui epävarmasti positiivisuuden ja negatiivisuuden narulla. Nyt vaan luotan johonkin suurempaan, koska omalla heikolla voimallani tippuisin epävarmana varmasti kuolemaan. Luottaminen tarkoittaa sitä, että ei välitä mitä siitä seuraa, kontrolli on pois, tai ainakin niin kuvittelen. Annan pimeyden laskeutua jotta huomaan toisena hetkenä auringon paistavan. Nyt ei kielletä mitään, nyt vaan luotetaan. Muuta minulla ei tässä hetkessä ole.

Mietin henkisyyttä ja kaikkea sitä huttua jolla se koreasti kaunistellaan. Minua puistattaa ajatus siitä, että joku komea tai kaunis sinisilmäinen guru valkeassa kaavussaan kertoisi minulle elämänohjeita. En usko että kukaan voi minulle antaa lääkettä, joka parantaisi minun mieleni kokonaan. Ehkä jonkun viitteen voi antaa, mutta rakkautta ei koskaan. Rakkaudesta puhujia on paljon liikenteessä, koska ihmiset haluavat kauniita ja rohkeita elämäänsä. Narsistisia julkkiksia jotka haluavat kantaa rakkauden viittaa itsellään, he haluavat jakaa heikoimmilleen lääkettä, koska itse ovat niin "vahvoja". He haluavat olla vain esillä ja täyttää omaa rakkaudetonta olemassaoloaan. (Huomaan ajattelevani narsistisesti itse ja haen syyllisiä ulkopuoleltani, säälittävää.)
Palaan taas ajatuksiini:
Ensin mennään kirjastosta hakemaan elämäntaito kirjoja, jotta saataisi elämälle tarkoitus ja "rakkaus" ja sitten katotaan kauniit ja rohkeat, yök. Samat asiat toistetaan kuin papukaijat ja lopulta uskaltaudutaan pyytämään joistakin "energiahoidoista" rahaa tai muuten vain hyödytään niin paljon kuin vain pystytään, kaikki rakkauden nimissä. Kuvottavaa, ajattelen. Ihan sitä samaa paskaa kuin markkinamiesten luomat tarpeet, joita me tarvitsemme jotta yhteiskunta pyörisi "vauraana". Pinnallista paskaa.
Haluamme rakkauden suoraan kohtaamaatta omia pelkojamme, omaa pimeää puoltamme joka meissä jokaisessa odottaa sitä oikeaa hetkeä jossa stimuloitua. Joskus se napsahtaa ihan mitättömistä asioista esille, joskus rauhan tunne voi jatkua pitkääkin, mutta aina se epävarmuus ja pelko on sillä taustalla.
Teemme mitä vain jotta emme paljastuisi. Pidämme kulisseja yllä. Naamarit vedämme tilanteen mukaan kasvoillemme jossa sanat ovat usein hauraita ja itseään toistavia. Kaikessa näkyy mekaanisuus ja pelko.
Työpaikoilla ei ole varaa olla huono tai tehdä väärin, ihmisuhteissa ei saa olla heikko ja vihainen. Kadulla olemme kuin muukalaisia toisillemme. Kaikkea valvotaan ja kontrolloidaan. Kaikessa paistaa pelkkä itsekeskeisyys ja oman edun tavoittelu. Niin bisnes maailmassa kuin valaistumisen tavoittelussakin. Rakkaudesta, hyväksymisestä ja onnellisuudesta kyllä kirjoitetaan joka päivä blogeja, kirjoja, lehti artikkeleita, tv-ohjelmia jne. mutta missään se rakkaus ei näy, tai ainakin näkyy hyvin harvoin. Haluamme vain mielen ravintoa, puhumalla, lukemalla ja lupaamalla parempaa maailmaa mutta todellinen läsnäolo ja hyväksyminen ei näy missään. Ajatukseni laukkaa tuhatta ja sataa....on vain seurattava omia ajatuksiaan, ei auta itkut markkinoilla.
Monet tuntevat minut positiivisena ihmisenä ja voin vain kuvitella että joku ajattelee tätä lukiessa että "missä se jaken positiivisuus nyt on?" , vitut minä siitä. Ei mun tarvitse esittää mitään positiivista jos siltä ei tunnu. Minulle rehellisyys ja henkisyys on juuri tätä. Kerron siltä mistä minusta tuntuu, tunnustan ne itselleni ja paljastan ne samalla tekemättömäksi. Haluan pistää pelkoni jakoon, pelotta, vaikka pelottaisikin. Pinnallisia kulisseja pitävät kukkahattutädit ja "ihanaa ihanaa elämä on ihanaa ihmiset" saavat etsiä toiset kivemmat blogit. Mua ei huvita pitää jotain tiettyä identiteettiä pystyssä, vaikka ehkä tämäkin on juuri sitä? En tiedä, enkä tällä hetkellä siitä edes välitä. Ehkä tämäkin on vain huomion hakua, mutta saattaa puhdistaa mieleni kun saan jollekin puhua.

Mitä on rakkaus? Onko se sitä että sanon romanttisesti "rakastan sinua"(kun ensin se toinen on sen sanonut), onko rakkaus sitä että luetaan henkisiä opuksia ja ollaan sen jälkeen hyviä rakastamaan? Onko se sitä, että ei kestetä omia pimeitä puolia, joita toiset ihmiset saattavat meistä muistuttaa? Onko rakkaus sitä että haalitaan maallista mammonaa ja mennään naimisiin? Onko rakkaus sitä että haalitaan vain kauniita sanoja korville ja tahdotaan vain kermat kakun päältä? Ei ja on. Kaikki on tai sitten ei ole. Rakkauteen ei liity mitään ehtoja. Rakkaus voisi olla vaikka rakkaudesta seuraamista.

Minusta lähimmäksi rakkautta pääsee sillä, että kulkee pimeän polkunsa omaan pimeään sisäiseen mieleen ja toteaa sen lopulta harhaksi. Lähemmäksi rakkautta pääsee sen ymmärryksen kautta, että me olemme kaikki inhimillisiä ihmisiä omine pelkoineen ja haluineen. Lähemmäs rakkautta pääsee sillä, että tekee toiselle niin kuin haluisi itselle tehtävän. Asutamme samaa palloa ja olemme saman universumin samoja kansalaisia. Voimme ymmärtää ja olla läsnä kun toisella menee huonosti tai hyvin tai hyvin huonosti. Me harvoin kykenemme siihen koska kuvittelemme olevamme erillisiä ja yksinäisiä, joten meidän on pakko taata oma kuolemattomuutemme kehossa. Emme uskalla tunnustaa, että olemme itse sotkeneet sen mikä on jo valmista, ollut aina. Väliin on tullut kuvitelmat eikä niiden yhteensovittaminen ole mitenkään mahdollista, ajatukset ovat irti totuudesta. Voimme kuitenkin kuunnella ja hyväksyä. Se on rakkautta. Kaikki ongelmat on pohjimmiltaan rakkauden pyyntöä ja kaikki ajatukset on helppo antaa anteeksi, koska ajatukset eivät ole pohjimmiltaan todellisia, vain rakkaus on todellista.

Kaikki tämä ja paljon muuta pyörii mielessäni kunnes saavun pururadalle...

Alan nostelemaan kiukuspäissäni tukkeja ja olo alkaa pikkuhiljaa helpottamaan, kuitenkin samalla tiedostan että lääkitsen itseäni vain siksi, että en kestä omaa negatiivisuuttani. On pelottavaa kohdata omaa tyytymättömyyttään jäämällä kotiin tekemättä mitään. Lähdenkö taas karkuun ongelmia, jotka on käsittelemättä? Ajattelen että ehkä ihmisen pitää kuitenkin pitää itsestään hyvää huolta ja näyttää edes suht hyvältä, jotta pysyisi mukana ruodussa ja ettei ne henkilökohtaiset demonit pääsisi valloilleen... pinnallista. Miksen vois kelvata juuri semmoisena kuin AINA olen? Ehkä kelpaankin, mutta ajatukseni on vain saanut minusta ylivallan...olen siis nyt egoni vanki, mutta sekin on vain kuvitelmaa. Alan taas pienen unohduksen jälkeen oivaltamaan jotakin....rakkaus on odottanut uskollisena minua sumuverhoni takana muuttumattomana ja täydellisenä.

NYT:

Nyt tätä kirjoittaessa mieleni on tyyntynyt ja etäisyys ajatuksiini on palauttanut rauhani. Silti haluan olla jatkuvasti nöyrä elämälle ja 41 vuotta eläneenä tiedän, että mieli saattaa muuttua hetkessä, vaan rakkaus ei milloinkaan. On lapsellista kuvitella, että jos tänään elämä on kivaa niin se on huomennakin. Joskus voi olla pitkiäkin aikoja, joilloin on rauha maassa, mutta koska elämä on taitolaji, voi  pelko astua alttarille hetkellä minä hyvänsä. Voi kuitenkin olla, että huomenna olen jo kuollut tai kidun sairaalassa letkujen varassa. Voi olla että illalla huomaan olevani syöpäpotilas.Tälläistä on henkinen elämä. Tiedostavaa, hyväksymistä ITSEÄ kohtaan, rehellisyyttä ja lopulta anteeksiantavaa. Otetaan hetki sellaisena kuin se ilmenee ja annetaan muiden kertoa tarinoitaan paremmasta maailmasta. Mitään koreilua todellisuus ei ole. Henkisyys on sitä, että otan koko elämän sellaisenaan kuin se ilmenee ja sanon sille "hyväksyn sinut sellaisenaan, siksi rakastan ja kunnioita sinua." Samalla huomaan sanoneen sen itselleni ja lähimmäisilleni. Näin kaikki on annettu anteeksi ja vapautettu. Rakkaus on taas palannut tietoisuuteeni. Aamen.

Kiitos ja anteeksi, tämä oli väsynyt miesmatka pururadalle.

T: Epävarma trapetsitaiteilija Jake

ja joo, mä taas nauran tälle.




perjantai 13. kesäkuuta 2014

Älkää takertuko näihin sanoihin

"Ensiksikin, älkää takertuko sanoihin. Sana ei ole varsinainen tosiasia, sana "puu" ei ole varsinainen puu - asia on yksinkertainen.
Sana ei auta teitä koskettamaan puuta, teidän on päästävä yhteyteen puun kanssa, koskettava sitä kädellänne. Olemme sanojen, ideoiden, mielikuvien ja symbolien orjia. Suora yhteys johonkin edellyttää, ettei sana sekaannu asiaan. On siis opittava näkemisen ja kuuntelemisen taito ja oivallettava, millä tavoin katsoa, millä tavoin katsoa maailmaa, jossa elätte, millä tavoin katsoa puuta, pilveä, auringonlaskun kauneutta. Voidaksenne nähdä selkeästi teidän on oltava herkkiä. Ette voi koskettaa puuta kovin ja julmin käsin. Jos huolenne, jumalanne, vaimonne, sukupuolielämänne, pelkonne ovat sokaisseet silmänne, ette pysty näkemään pilveä ettekä auringonlaskun kauneutta.
Meidän on omakohtaisesti opittava, millä tavoin katsoa, millä tavoin nähdä. Tätä taitoa ei voi oppia toiselta, teidän on opittava se itse."

"Kuvitelmia tulviva mieli estää meitä katsomasta selkeästi ja rakkaudella. Rakkautta, hellyyttä ei voi opettaa, ei ole koulua, ei opettajaa, ei kirjaa, joka voisi saada aikaan tämänlaatuista rakkautta. Ja teittepä mitä hyvänsä, kävittepä temppelissä, moskeijassa, kirkossa, uhrauduitte, sitouduitte johonkin erityiseen toiminnan muotoon, kuuluitte johonkin poliittiseen puolueeseen- niin kauan kuin rakkaus puuttuu, kärsimyksenne, hämmennyksenne, kalvava yksinäisyytenne ja epätoivonne eivät koskaan pääty.
Vapautta ei voi antaa. Vapaus ilmaantuu, kun ette etsi sitä."

-Krishnamurti


keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Rakkauden haavat lähentävät meitä

 RAKKAUDEN HAAVAT

"Ihminen joka ei ole koskaan saanut rakkautta, ei voi tietää, ettei hän ole saanut rakkautta. Rakkaudettomuudesta on tullut hänelle normaalitila. Hän ei tiedä paremmasta, vaan kokee maailman sellaiseksi ettei siinä ole rakkautta. Ei hän sitä sen kummemmin ihmettele, se on hänelle luonnollista. Yhtä luonnollista kuin se, että hän selviytyy kehittämiensä stragedioiden avulla.
Mutta kohdatessaan todellista rakkautta ihminen tunnistaa menneisyydessä kokemansa rakkaudettomuuden. Rakkaus muodostaa taustan, jota vasten rakkaudettomuus alkaa hahmottua. Ei voi tietää menettäneensä jotain hyvää, jos aina saa pahaa. Vasta saadessaan hyvää huomaa, että se, mitä on saanut, ei olekaan hyvää. Siksi rakkaus tekee kipeää sellaiselle, joka on joutunut elämään rakkaudettomuudessa. Tässä syy siihen, miksi monet sisäisiä haavoja kantavat ihmiset torjuvat rakastavat ihmiset läheltään. Rakkauden mahdollisuus tekee niin kipeää, että on parempi hylätä rakastava ihminen.
Rakkaus herättää eloon ihmisessä olevan rakkaudettomuuden, sekä sen, minkä kohteeksi hän on joutunut että sen, mitä hän itse on levittänyt ympärilleen."

HAAVAT LÄHENTÄVÄT MEITÄ TOISIIMME

"Tosin on niitäkin, joissa toisen inhimillisyys herättää halveksuntaa. Nämä ovat ihmisiä, jotka eivät vielä ole valmiit kohtaamaan inhimillistä heikkouttaan. He pakenevat sitä ja pitävät yllä illuusiota omasta täydellisyydestään. He ovat ihmisiä joilla on sädekehä päänsä päällä, mutta he eivät näe että se pysyy siellä siksi, että sarvet pitävät sen paikoillaan. Muiden ihmisten heikkouden näkeminen on oikeastaan heille uhka. Se muistuttaa heitä heidän omasta heikkoudestaan. Nämä ihmiset eivät kykene suhtautumaan myötätunnolla toisten heikkouteen, vaan he käyttävät sitä hyväkseen. Heitä on syytä varoa, sillä heissä ei vielä ole todellista kykyä läheisyyteen ja rehelliseen vuorovaikutukseen."

YHTEYS

"Huolet ja murheet täyttävät sellaisen ihmisen elämän, joka ei uskalla tai osaa jakaa ongelmiaan ja asioitaan muiden kanssa. Sen tähden puhuminen on niin tärkeää. Kun puhuu asioistaan jollekin, joka kuuntelee ja on oikeasti läsnä, tapahtuu jotain suurta. Ihmisen taakka pienenee. Hänen suhteellisuudentajunsa palautuu eikä hän enää näe tilannettaan niin synkkänä kuin ennen. Hän ei enää murskaudu ongelmiensa alle eikä tukehdu huoliinsa vaan katselee niitä asioina, joille voi tehdä jotain. Mitään ulkonaista muutosta ei välttämättä ole toisen kanssa puhuessa itse tilanteessa tapahtunut, mutta suhtautuminen siihen on muuttunut. Näin yhteys toiseen ihmiseen on poistanut pelon, vaikka se varsinaisesti ei ole asioita muuttanutkaan.
Yhteys luo turvaa. Mitä syvempään yhteyteen muiden kanssa ihminen uskaltautuu, sitä suuremmaksi hänen turvansa kasvaa. Mitä suuremmaksi ihmisen kokemus turvasta muodostuu, sitä pienemmäksi käy hänen ulkoinen turvallisuudentarpeensa. Ihminen alkaa sisäistä turvaa kokiessaan sietää elämässä olevaa turvattomuutta, sillä se ei enää herätä hänessä olevaa perusturvattomuutta. Sen tähden hän uskaltaa asettua alttiiksi vaaralliselle elämälle. Toisin sanoen hän alkaa elää luovasti. Kyky ottaa vastaan rakkautta johtaa siis luovuuteen ja auttaa oivaltamaan, ettei elämää tarvitse omavoimaisesti hallita."

TODELLINEN LÄHEISYYS VOI SYNTYÄ KONFLIKTIEN KAUTTA.

"Omat pelot estävät usein sanomasta esimerkiksi puolisolle sitä mikä on totta. Pelkäämme hylätyksi tulemista. Pelkämme toisen tunnereaktioita, erityisesti hänen vihaansa. Kuljemme sukkasillamme tälläisen ihmisen vierellä, olemme varovaisia ja hienovaraisia, jottemme herättäisi nukkuvaa karhua. Suojelemme häntä omalta itseltämme ja viemme näin tietämättämme suhteesta mahdollisuuden läheisyyteen.
Konfliktien välttäminen hintaan mihin hyvänsä tappaa suhteesta rakkauden. Suojellessamme toista omilta todellisilta reaktioiltamme itse asiassa manipuloimme häntä. Emme ole rehellisiä vaan kyhäämme itsestämme sellaisen paketin, jonka ajattelemme toisen voivan hyväksyä. Päätämme näin tehdessämme, miten toisen pitäisi ajatella, emmekä salli hänen ajatella itse. Kannamme vastuuta asiasta josta emme ole vastuussa. Emme elä omaa elämäämme vaan toisen elämää. Tämä johtaa väärien taakkojen kantamiseen ja oman identiteetin menettämiseen.
Riittää kun seisoo toisen ihmisen rinnalla. Häntä ei tarvitse "auttaa", ei neuvoa, hänen puolestaan ei tarvitse ratkaista mitään, häneen ei tarvitse takertua, häntä ei tarvitse suojella totuudelta, häneltä ei voi vaatia mitään, häntä ei voi muuttaa, häntä ei myöskään tarvitse hylätä. Hänen kanssaan voi jakaa ihmisyyttä, olla löytöretkellä ja seikkailumatkalla hänen kanssaan."


-Tommy Hellsten