lauantai 22. helmikuuta 2014

Sotshin olympialaiset, urheilua vai murheilua?

Nyt eletään valtakunnallista kiekko huumaa. Monet ihmismielet elävät odotuksissa, haaveissa ja pettymyksissä. Sotshin olympialaiset ovat nyt puhutuin aihe ja penkkiurheilijat ovat keskenään koko maan yhdistävä tekijä. Nyt saa luvan kanssa miehet halailla ja tanssia keskenään tai muuten vaan pitää hauskaa. Töistä saatetaan ottaa lomaa tiukan paikan tullen, jotta saadaan katsella tärkeää peliä rauhassa. Iltapäivä-lehdet saavat makoisia lööppejä ja koko suomi elää nyt huumassa, olympia unessa.
Eilen pelattiin tärkeä legendaarinen suomi-ruotsi peli, joka hävittiin rakkaalle naapurille 2-1. Pettymys on varmasti ollut suuri niille, jotka ovat ladannut peliin elämää suurempia odotuksia. Olin itsekin hieman pettynyt..pienen hetken...;-)

http://www.youtube.com/watch?v=ZN45V3K7jWk 

Itsekin olen jääkiekkofani, mutta sen diggailu on muuttunut monesti näiden vuosien aikana. Nykyään se ei ole minun koko elämä, ja tiedän että minä en voita TODELLISUUDESSA yhtikäs mitään. Se on silkkaa harhaa. Kaikki on vain leikkimistä ja harrastamista, eikä pysyvään onnen tilaan voittamalla päästä. Ei ole olemassa edes ketään kuka voittaa. Jos ajatellaan rehellisesti Esim. Sotshin olympiakiekkoa, niin kuka siinä todellisuudessa voittaa? Kanadan kansalaiset? Ruotsin kansalaiset vai kuka? Ensinnäkin mikään maa ei voita yhtään mitään, koska kiekko joukkue on ainut joka siellä jäällä luistelee. Siellä kisailee yksilöitä jotka ovat muodostaneet joukkueen. Maan lipun alla syntyneet ihmiset voivat olla omissa henkilökohtaisissa vahvuuksissaan hyviä, mutta koko maa ei siellä kentällä luistele, koska kentällä luistelee vain ihmisiä, jotka ovat uhranneet koko elämänsä kiekon perässä luistelemiseen. On hassua, että voimme pahoittaa mielemme sellaisesta asiasta, joissa emme ole edes mukana. Kyse on tässäkin asiassa vain peilaamisesta, ei pelaamisesta.

Jos pelaan vapaa aikana kavereiden kanssa NHL peliä, niin elän vain hetkessä ja nautin siitä hetkessä tapahtuvasta pelistä lasten innolla ja mielellä, mutta en osaa enään ladata peliin kovin voimakkaita emootioita ja ymmärrän sen, että dualistisessa maailmassa on olemassa jatkuvasti voitto ja häviö, koska olemme sen itse keksineet oman päämme menoksi. En voi itsessäni enään sille mitään, että kokonaisuuden ymmärtäminen herättää minut mm. pettymysten unesta.Tärkeintä on vain itse matka/peli eikä päämäärä eli kulta ja kunnia. On tietysti mukavaa ylittää itsensä ja onnistua, mutta tiedän että todellinen voittaminen ja palkinto tapahtuu omassa mielessä eli omassa suhtautumisessa tässä hetkessä. Todellinen palkinto voitetaan elämän oivaltamisessa eikä sen uhriksi kannata jäädä, ei ainakaan jääkiekolle tai muillekaan yleisille uskomuksille jotka ilmenevät vain eri muotoisina ja eri näköisinä. Voittaminenkin kuuluu pelkästään itse matkaan, joten matka jatkuu jokatapauksessa, voitti tai ei. Neutraalia hauskanpitoa:-).

On hassua miten kiekkokansa muistelee edelleen 20 vuotta sitten tapahtunutta voittoa. Minusta siinä ei ole mitään järkeä (tai just sitä itseään;-). Vain tällä hetkellä on todellista merkitystä, koska vain tämä hetki ilmenee nyt. Kaikki tarvittava tehdään tässä ja nyt ja menneisyydestä on osattava päästää irti. Tämä hetki on tulevaisuuden menneisyyttä ja menneisyyskin muistellaan vain tässä hetkessä. Mitä siis jää jäljelle? Toki nostalgiakin on ihan hauskaa, ei siinä mitään.

Uskon että kiekkokansan voiton halu lähtee pohjimmiltaan rakkauden ja ykseyden kokemisen puutteesta. Kaipaamme syvällä sydämessä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Koska olemme hukuttaneet ykseytemme mielen harhoihin (uskomukset), niin koemme olevamme täällä erillisiä. Hetken lohtua voi tuoda se, että suomi voittaa kultaa. Jos suomi voittaa kultaa, niin hetken saamme puhua tuntemattomille, hetken saamme halata naapuria, hetken saamme olla kuin pieniä innostuneita lapsia. Saamme huutaa "ihanaa lejonat ihanaa!". Hetken saamme puhua ja spekuloida, hetken saamme rakentaa voittajan identiteettiä, saamme hetken olla oikeassa ja nöyryyttää vastustajaa. Me henki lisääntyy voittajan jengissä, mutta samalla otamme irtioton lopusta maailmasta. Plus miinus nolla. Joukkopsykoosi kasvaa kunnes palataan takaisin todellisuuteen eli todelliseen itseen.
Pelin aikana aikuiset katsojatkin saavat heittää roolit narikkaan. Siihen vielä lisätään muutama alkoholi annos, niin johan arki mukavasti unohtuu. Voittaminen tuo meille vain hetkellisen varjokuvan ykseydestä, mutta ykseys on todellisuudessa meidän todellinen todellisuus, urheilulla tai ilman. Me vain yritämme saavuttaa ykseyden mielen ja järjen kautta. Meille on opetettu, että vain silloin kun onnistumme ja olemme hyviä, niin silloin olemme rakastettuja ja hyväksyttyjä.
Häviämisen eli erillisyyden/jumalaeron tunteen voi piilottaa mukavasti sillä että sanoo: "suomi hävisi" tai "suomi oli ihan surkea", mutta jos voitto tuli niin koemme olevamme yhtä ja sanotaan "me voitimme!". Kuvittelemme että olemme hetken yhtä, mutta vain hetken...

Urheilua (murheilua?) on mukava seurata. On kiva heittaytyä lasten lailla hetkeen ja huutaa. On mukavaa katsella näytelmää. On mukavaa huomata, että voin kasvaa häviöiden kautta. Jos katkera tappio näyttäytyy esityksessä, niin seuraan omia tunteitani. Katselen niitä ja olen tietoinen itsestäni. Uskon että jos ihminen tuntee itsensä absoluuttisen rakastavaksi ja täydelliseksi, niin voiton halu voi kadota vaikka kokonaan. Siihen asti MYÖS urheilua voi käyttää oman henkilökohtaisen henkisen kasvamisen apuvälineenä. Ihan niinkuin voi koko elämää voi käyttää.

Kävi miten kävi näissäkin olympialaisissa, niin se on ohimenevää. Kaikki epätodellinen kuolee mielessä pois, ennemmin tai myöhemmin. Kuolemanvakavasta asiasta ei voi todellakaan puhua. 
Monesti ne vakavammat tosikot ja huligaanit ovat juuri niitä jotka ovat kokeneet epäonnistumista elämässään. He haluavat tuntea hetken voittamisen tunteen jopa muiden kustannuksella. He haluavat vain olla hyväksyttyjä ja rakastettuja.

Minusta jääkiekko on kuitenkin erittäin korkeatasoista taidetta. Rakastan sitä yhteen hiileen puhaltamista, nopeaa tempoa sekä psykologista puolta. On mahtavaa onnistua ja on mahtavaa hävitä yhdessä. On mahtavaa taas nousta suosta. Jääkiekko on meidän mielemme peili. Jääkiekossa voi mahdotonkin muuttua mahdolliseksi. Jääkiekko on hieno laji, mutta minä en ole jääkiekko.


Kirjoituksen kirjoitti (mahdollisimman totuudellisesti) lapsen mielinen aikuinen mies ja maapallon kansalainen.

T: Jake




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti