Mieleeni tuli tässä yksi päivä lenkillä käydessäni, että voisin alkaa välillä pitämään täällä kirjanurkkaa. Sivuutan täällä enemmän tai vähemmän kirjoja joita sillä hetkellä luen, jos ne inspiroivat minua. Ei mitään kovin arvostelevaa tyyliä, vaan otteita sieltä täältä tai jotain semmoista. Minulla on aina menossa joku kirja ja nyt tällä hetkellä tämä Tommy Hellstenin oivalluksen kynnyksellä. Kirjan tekstit ovat syntyneet arjen pienten tapahtumien havainnoimisesta. "Elämä ei ole hallitsemista vaan ihmettelemistä varten. Pysähdy ja anna sanojen koskettaa."
Olen aina tykänny lukea myös sielukasta ja arkista tekstiä. Tommy Hellsten on siinä ihan ykkönen, koska hänen tekstissään tuntuu inhimillisyys ja eletty elämä. Todellinen tunne siitä, että hän todellakin joutunut/saanut kulkea vahvuuteen heikkouden kautta, eikä hän häpeile sitä. Aitoa henkisyyttä tavallisille ihmisille. Todellinen soturi kulkee aitouden ja ihmisyyden kautta tutkaillen itseään.
Hetkessä elävä ihminen elää ikuisuudessa, jossa ei ole aikaa eikä kiirettä.
Olemme ponnahtaneet pois siitä ainoasta hetkestä, jossa elämä on: hetkestä tässä ja nyt.
Elämässä ei pidä takertua mihinkään, ei edes hyvään. Elämä on matka, jossa on uskallettava luopua entisestä, jotta voisi astua uuteen.
Kaikesta, mistä luovumme, on kynsiemme jäljet.
Arki on mahtava mittapuu: kaikki palaa siihen, suurinkin juhla ja taivasmatka, ja vain sillä, mikä kestää arjessa, voi olla lopullista merkitystä.
Kiire on sitä, että on aina väärässä paikassa väärään aikaan.
Ihminen on luonut yhteiskunnan, jossa hänen sisimmälleen ei ole sijaa.
Tietoisuus omasta rajallisuudesta synnyttää nöyryyttä.
Kuoleman ja syntymän äärellä ihminen mykistyy.
Silloin tajuaa oman pienuutensa ja koko ajallisen elämän väliaikaisuuden. Kun löytää
pienuutensa, löytää samalla suuruutensa.
Hengellisyys ei ole ihmisyyden kieltämistä vaan sen myöntämistä.
Tie vahvuuteen käy heikkouden kautta. Tie elämään kulkee kuoleman kautta.
Jos uskoo kuolemaan, on kuoleman oma. Jos uskoo elämään, on elämän oma.
Entä jos viimeinen sana ei olekaan kuolemalla vaan rakkaudella? Silloin kuolema on uusi syntyminen,
syntyminen uuteen olotilaan, uuteen ulottuvuuteen, uuteen elämään, uuteen tietoisuuteen.
Kuolema herättää ihmisen henkiin. Kun se käväisee vilauttamassa viikatettaan, syntyy elämän kunnioitus, kiitollisuus kaikesta siitä, mitä on.
Entä jos tässä ei olekaan kaikki? Entä jos kuolema
ei olekaan kaiken loppu vaan horisontti, merkki
näkökykymme rajallisuudesta? Entä jos kaikella onkin
jokin ihmeellinen tarkoitus? Entä jos eräänä päivänä
katsomme elämäämme ikuisuuden perspektiivistä ja
ymmärrämme, että tulimme juuri oikeaan elämään,
oikeaan kohtaloon, oikeaan kärsimykseen? Entä jos
silloin katsomme kaikkea ja pidämme ihmeellisen ihanana koko taivaltamme?
Miksi ihmisen on hyvä joskus olla yksin? Siksi, että hänen tulee olla itsensä kanssa.
Monet tarvitsevat kiirettä ja ylivirikkeisyyttä, jotta
heidän ei tarvitsisi pysähtyä. Jos he pysähtyisivät, he
saattaisivat joutua kasvokkain itsensä kanssa.
Yksinäisyyttä pakeneva ihminen tuomitsee itsensä siihen, mitä hän eniten pelkää: yksinäisyyteen.
Yksinäisyys on erillisyyttä itsestä.
Monet nauttivat yksinolosta kokematta yksinäisyyttä; toiset kokevat syvää yksinäisyyttä, vaikka ovat jatkuvasti ihmisten ympäröimiä.
Itseään pakenevan ihmissuhteet ovat pinnallisia. On paljon tuttuja, muttei yhtään ystävää.
Käännä kasvot itsesi puoleen. Hyväksy, ota vastaan, ymmärrä. Hakeudu yksinäisyyteen, etsi hiljaisuutta,
pysähdy ja kohtaa se, mikä kohdattava on.
Sisäinen koti seuraa ihmistä, minne hän meneekin.
Se saa hänet tuntemaan olevansa aina perillä.
Syvin identiteettimme rakentuu siitä, että meitä rakastetaan.
Muut ihmiset suhtautuvat meihin siten kuin me
suhtaudumme itseemme. Jos me mitätöimme
itseämme emmekä arvosta itseämme,
silloin me siedämme sitä, että muut kohtelevat meitä huonosti.
Terveesti itsekäs ihminen ei hylkää itseään.
Helmet eivät lakkaa olemasta helmiä vain siksi, että siat eivät niitä arvosta.
Voidakseen olla läsnä on oltava sinut itsensä kanssa.
Mitä syvemmin kohtaa omat heikkoutensa, sen helpompi on kunnioittaa muita.
Katsomme maailmaa naamioiden takaa, emmekä
suostu todellisiksi. Jos ihminen on totta, hän näyttää
omat tunteensa ja ilmaisee omat tarpeensa. Silloin
hänestä tulee haavoittuva, todellinen ihminen, joka
näkyy ja jolla on kasvot.
Niin kauan kuin ihminen pakenee tunteitaan, hän pakenee totuutta itsestään.
Ihmisen kasvu ei ole paremmaksi tulemista, vaan
oman pienuuden yhä syvempää ymmärtämistä.
Todellinen vahvuus syntyy siitä, että hyväksymme heikkouden eikä siitä,
että kiellämme sen.
Ihmisen suuruus on siinä, että hän ymmärtää pienuutensa.
Sankari on ihminen, joka uskoo enemmän sisintään kuin ymmärrystään.
Pitää uskaltaa olla hullu muiden silmissä.
Valtaa pitäisi olla vain sellaisilla, jotka eivät sitä halua.
Jos pidät itseäsi pelkästään hyvänä, et ole vielä tutustunut itseesi.
Elämä on matka syntymään ja rakkauteen.
Ilman rakkautta selviää hengissä, mutta ei elä.
On helppo rakastaa ihmistä, joka näyttää haavoittuvuutensa
ja luopuu kaikkivaltiaisuuden kuoresta.
Hänen fasardinsa särkyy, ja esiin pyrkii aito ihmisyys.
On suuri kunnia saada kohdata tällainen ihminen.
Mitä enemmän on saanut anteeksi, sitä helpompi on jättää muut tuomitsematta.
Kun sisäinen turvallisuus lisääntyy, ulkoisen turvan tarve vähenee.
Tässä vielä kappale joka koskettaa minua todella paljon.
T:Jake
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti